"Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian he, luulenma, ovat perillä."
"Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille", huudahti Antti Niilonpoika. "Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä viinimaljojen ääressä."
Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.
"Siinä menee Teppoisen lippukunta", sanoivat kaupunkilaiset, kun he ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. "Hänestähän on tehty knaappi ja kuninkaallinen ratsumestari."
Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä. Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.
* * * * *
Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin. Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei maa vallan autioksi jäänyt.
Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie, pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka. Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.
Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.
Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.