Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä, silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada kostaa — ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin 16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.
Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille ja päinvastoin, jolloin näiden "merien" välimaat yhä uudelleen poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia, karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa, josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot, mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt vapaudestaan araksi.
Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli "Korelaa", piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen, mutta se aavisti samalla pahinta.
— Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.
— Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?
Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.
* * * * *
Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli Roponitsa nimeltään — etunimen on historia unhottanut — reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä, haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten, koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580), kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä, Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet, mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän neuvokkaan päällikkönsä ympärille.
Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen, ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja virkahti sitten:
— Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, — taikka jo hänen omilla maillaan!