— Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen epäilevinä.
— Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi, mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?
— Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.
— No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla maillaan, — verotamme nyt me kerran Ruotsia.
— Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina salokulman miehet.
— Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille, hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, — eivätköhän lakanne silloin vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.
Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:
— Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa! Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran mekin heidän varoillaan!
Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki puolustaa — se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.
Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana, jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, — mitkä kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, — oli mies, ovelaksi ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen, "Liukas Räsänen", mies varova ja viisas, jota itäisen kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia, ajatuksia.