— Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja ikäänkuin kuiskimalla. — Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon, se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme, he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet etelän kulmille.
Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa ottanut talttuakseen.
— No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. — Pitääkö vain heittäytyä Ruotsin veronmaksajaksi?
— Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät kimppuumme.
— Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. — Mikä meidät sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.
Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän. Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:
— On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.
— Apua keneltä?
— Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä avuksemme pyydämme.
— Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! — Näin sähähti Roponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.