Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.
Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi äänekkäämmin:
— Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat Novgorodin voivatat tänne — tiedätte sitten myös, minkä he avustaan palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.
— Nouset suksille joka tapauksessa?
— Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän pysyttävä omina miehinämme.
— Mukaan lähden minä!
— Ja minä myöskin.
Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.
Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:
— Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten varoista!