He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan lopullista rynnäkköä.
* * * * *
Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle, Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle. Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja de la Gardien, johdolla. "Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä", oli kuningas sotajoukon katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.
Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen, mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme, vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti, missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa huostaan astui kursailematta sisään.
Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän väliinsä.
"Nyt minulla on se selvillä", huudahti Horn kiihkeästi. "Jos se pannaan täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän. Katsohan…"
Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:
"Quid, puer Gustavus!"
"Ego ipse", vastasi nuorukainen hymyillen.
He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen lausui: