"Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?" virkkoi kuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan nurkkaansa. "Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta syntymässä."

"Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton Teidän Majesteetillenne", sanoi siihen Banér.

"Voiton meidän asiallemme ", oikasi kuningas. "Niin, sitä minä en lainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten leirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella voitonvarmuudella kuin täällä."

"Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin ja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän konnantöitään", arveli Teuffel, "mutta voitonvarmoja he ainakin ovat, sillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin."

"Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen", lisäsi kuningas. "Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut unettaren helmoihin?"

"Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa", vastasi Horn. "Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla, jolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla viimeinen ilta minun veljeni elämässä."

Tämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä yleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat jälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin kaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän oli nukahtanut.

Kun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen edessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen. Sillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen edessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli nähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan häntä olkapäästä ja sanovan: "On jo aika lähteä"! Hän kohosi nopeasti seisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea päivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli hän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli, joka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta Eeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja kutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja vielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea sekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta yhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien nuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle siivelleen.

… Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta oli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän tasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen nimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja oikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka istuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina iskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä karahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt ja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.

Kiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi, jota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten ruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella oikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit rynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että siellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät kuumentavat.