Hänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä taisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m. koko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa heittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä yrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli maansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon johtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis rauhantöissä maineen talonpoikain sortajana — siinä taas kuva ajan ristiriidoista. — Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan vietettyään poikamiehen iloisia päiviä. Hämeenlinnan isäntänä oli siihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän usein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen turvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua Laukosta — Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, — nai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei Niilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan nummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä taisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen kuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin vaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja vehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa tälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja lääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän Viipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi, kun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin rajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus riittävässä kunnossa.
Näissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille useammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana hallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti, pitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän todellisuudessa, — enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa sovinnonhieromisissa mukana — tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen naapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään aiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä — ihan tahallaan. Sillä hän piti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin edullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn, jossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.
Siksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja rajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä sissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit, "kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia", kuten venäjänpuoleiset valittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa Nevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja hierottiin sovintoa.
Niin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin neuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan teosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa kanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä raukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri silloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.
Silloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen jymy-juhlat, — siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin Viipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä elämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin upeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi ja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen mukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät sovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet vaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.
Niilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista kiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi lähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja aikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.
— Sitä ette uskalla, vastasivat lähettiläät rauhallisesti.
— Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu, uskaltaa mitä tahansa.
Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa eteen, polki jalkaa ja huusi:
— Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi ärsyttäneet, — annan ampua teidät vakoojina!