Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:
"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle novgorodilaisten maahan?"
Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa, ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka. Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.
Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:
"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi — ja siitähän on jo kohta parikymmentä vuotta aikaa — olimme sotaretkellä idässä, jouduin minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."
Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.
"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."
"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti oluen vaahtoa.
Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.
Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina, alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä. Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään vihollisen etenemistä.