Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään. Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin Goliath Israelin maassa.
Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä, mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:
"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."
Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli vellovien soiden ja tulvivien jokien.
Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.
Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle paikalle.
Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu kohtisuorana tyyneen ilmaan.
Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle. Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä, että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.
Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan. Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin ja astuen hänen eteensä virkkoi:
"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."