Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen rauhantoimiin kotimaassaan.
Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin painattamista.
Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.
Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä. Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään, lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan, että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin, menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä itse suvaitsee maksaa.
Turun porvari Jöns Knaape oli — kertoo Teitti — perinyt sisaruksineen erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä! Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille panttisummasta.
Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja — mainittu tila oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.
Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. — — —
Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla, että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä Suomessa — ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat häntä mairenimellä columna et flos Finlandiae — Suomenmaan pylväs ja kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.
Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming — sukuhaaransa viimeinen.
Kyösti Wilkuna.