"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."
Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten vallasta.
Kyösti Wilkuna.
SOTAISA KIRKKORUHTINAS.
PIISPA KONRAD BITZ.
Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut, suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä, ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa, niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi, mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.
Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies, jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai miekkaa kantavan piispan — kumminpäin vain tahtoo — viimeistä leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan yläpuolella on ollut kirjotus: Sepulcrum venerabilis patris, domini Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii — Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p. maaliskuuta vuonna 1489.
* * * * *
Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa Turpinin osuutta eräässä taistelussa:
Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin. Hän orhillaan jo kunnahalle rientää ja miehillensä siellä haastaa näin: "On tähän meidät asettanut Kaarle. Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit. Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme! On taisto ihan eessä: itsekin jo nähdä voitte laumat pakanain. Siis armoa nyt Herralt' anokaa, ma päästön annan teille synneistänne. Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi ja asuntonne paratiisi on." He ratsailt' alas polvillensa käyvät ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen. Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.