"Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan."
He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti, sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas, evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.
Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden kolmeksi syleksi.
Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.
Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista, vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin… Vihan salamoiden valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.
Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset olivat antaneet sattuvan nimen "hiidenkirnu"?
Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti. Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!
Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi väliin. Ja kattoon päästyä — no, siellähän täytyi löytyä joku keino luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi aina jotakin tukea saada.
Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä, ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.
Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.