Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki — ja puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.
Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet. Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste. Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin, irvisti hän tyytyväisenä.
"Hyvinkö siellä aika kuluu?" kysyi hän sekä vastasi itse samaan henkäykseen: "Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään valittamista, he he!"
Hän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.
"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi suola", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun jälleen kiinni.
Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.
Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.
Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä. Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä ruutua.
Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma. Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään minkään elävän olennon läheisyydestä.
Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän käsivoimin laskeutua köyttä alas.