Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon, sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan. Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin juurelta.
Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.
Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt "hiidenkirnusta" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä! Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.
Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten. Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:
"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä, Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!"
Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan, jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja jalkaansa hoitamaan.
* * * * *
On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen mielivallasta.
Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.
Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän Katariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja, puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: "Eipä haittaisi, vaikka niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!"