Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa. Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti. Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet, kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet…
Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa, samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin, kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä kapinaa omaa itseänsä vastaan…
Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sanoi:
"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!"
Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi hän unestaan.
Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.
"Isäntä, isäntä, kuulkaa!" hoki renki, "Lähtekää kiiruusti pakoon, teidät on petetty ja myöty marskille!"
Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti seisoalleen ja huusi:
"Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?"
"Nuo tuolla!" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.