"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?" kysyi Ilkka käheällä äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.
"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin kantaneet kaunaa sinua kohtaan", selittivät miehet. "Muut huojuivat sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat jo tulossa sinua vangitsemaan!"
Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen lyömäasentoon.
"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta, joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!"
Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen ääneen:
"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki."
"Kuolema ja kirous!" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua. "Marskin vanki, marskin vanki!" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti villisti nuotioon.
"Joudu, joudu, ne lähenevät!" hoputtivat miehet, pudistellen häntä kukin puoleltaan.
Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä alle.
"No niinpä lähtekäämme sitten", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun ratsunsa puusta. "Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen roistolauman myytäväksi."