Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.
Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin puristettua kättään lausui hän:
"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa. Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!"
Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun. Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle nuijamiesten armeijalle.
* * * * *
Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen. Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.
Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.
Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.
Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään, oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin, joka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän antautunut vangiksi.
Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman. Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti vanha tuli.