"Miehet!" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen puoleensa. "Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan. Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja kaikkensa…"
Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.
Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.
Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti, katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.
Kyösti Wilkuna.
"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.
AKSEL KURKI.
Paljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna Ahvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle rintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat kohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea, korkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan mastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava, pitkäkoipinen lintu, — se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja tämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli "komppanian" kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas, lihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä aallokossa, — se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.
Suomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski länttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se oli komea laivasto, — tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin valmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt noissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin, — heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.
Ainoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen näihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset, ahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena tähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän vastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan kannella vilkkaasti keskustelivat.