— Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä Ahvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.
Näin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein joka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti Boije, jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian tämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.
— Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme, vakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen herra. — Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme jo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä sen lävitse. Sitten…
— Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden rouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden johdosta on pidetty toista vuotta erossa!
— Huomenna on lopussa naistemmekin vankeus, se on tosi sana!
Aksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja virkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:
— Ja siinäkö on sitten kaiken ratkaisu?
— Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen hilpeä lankonsa. — Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin viime talvi emännättömässä Anolassa.
— Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. — Tukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki Ruotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän, suomalaisten, käsissä!
— Kumpa se jo olisikin käsissämme, huoahti Kurki.