— Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. — Retkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan meitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!
— Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän iloisemmin. — Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että kuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki menee hiiteen.
— Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. — Vanhat tarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa sitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka maakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty melkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska taas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla vastavierailulla.
Aksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken harvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas lankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:
— Entä sitten?
— Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. — No perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat edelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen perintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana, suojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja maan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä komennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen laillinen järjestys ja kuninkuus!
— Ja ehkä paavin uskokin…?
— Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin. — Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista, paavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat meihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!
Mutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa ja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi hän nyt paljo reippaammin virkkoi:
— Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.