— Niinpä niin, paluutietä ei meillä enää ole, vaikkapa olisimme kotiinkin jääneet.
— Ei, toisti Kurki lopuksi. — Tehtävämme on nyt todella koettaa ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata, että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille maille voittoja niittämään, — silloin vasta tuntisin vanhan taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.
Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta. Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.
Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä, Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika Fleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä — tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon omapäinen hallinto Ruotsissa — olivat he joutuneet seisomaan oman maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus Flemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin, eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.
Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä "vallantavoittajan" asemieheksi.
Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin, Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.
Nyt hän toki, — niin koetti hän itselleen vakuuttaa, — oli johtamassa asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta, perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä, Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.
Hetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja Antti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille, kuvailemaan tulossa olevia käänteitä:
— Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan läheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille, joilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida sinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin palata takaisin Suomeen.
Ja toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille sisäiset toiveensa: