— Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin, jotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista pitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon olemme ansainneetkin.
— Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän vankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.
— Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa, veisteli Hartikka.
Aksel Kurki silloin hymähti:
— Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen teille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille tarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin, palaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi valtakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi valtaistuimelleen.
Aksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen sukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut hänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne pohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan pantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset. Turun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten hänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan aatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu niihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana kolmannen aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin. Hänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli Hornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana Pontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti osottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja neuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten hänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen aatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä tehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin käskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti siellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet petti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.
Vihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha (Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja voimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten, palannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään Anolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut emännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja halusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan nauttimaan.
Mutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka Suomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli joutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta pitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja tämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille niin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se nousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista pitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä Kurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä käskyä totellut, — hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut asiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää — alkuvuodesta 1596 — ryntäili jo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka kertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan päin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot. Pian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä kuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja nousi sotaratsunsa selkään.
Helppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut parvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun, jonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta hän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan voitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain neuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa Suomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota mahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja aiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, — sodan Kaarlo herttuaa vastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin talttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua rakennettavissa… vyöry oli lähtenyt liikkeelle…
Laivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta ja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä kiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin menneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei voinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea: