— Se on ainoa tie, eteenpäin vaan!
Ainoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle lähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta tapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin ja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli valmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää voitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille Suomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa uppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän Ruotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, — aseiden oli ratkaistava tuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään tapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla haltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa piti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden sinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin panttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä kylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi tulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat puolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.
Asema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön sota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla uhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen herrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua, sotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme ja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme…!
Tasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen ajan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli saanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin koolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan valloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta. Sillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi kajastamaan läntisen taivaan rannalta, — arpa oli todella lopullisesti heitetty! —
Laivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan ja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain miesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta toiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:
— Huomenna on Tukholma meidän! Ja sitten sisämaahan, kuningasta vastaan!
Aksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon ensimäisille ulkosaarille hurrattiin, — olipa omien into toki saanut hänetkin valtoihinsa.
Vastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä ladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin kädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi pertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan ammottaviin ampumareikiin:
— Juhlataistelun päivä olkoon siis tänään!
— Niin, syttyköön taistelu, jos se on sallittu, vastasi Kurki rauhallisena.