Mutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja kaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät aseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan, ja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan. Vieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta tervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa, jotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat ikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta moni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he omaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin riemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät Suomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:
— Mitä tämä merkitsee?
— Mistä johtuu tämä suopea vastaanotto?
Ja heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa oli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan kannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt laskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin, oli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin juhlittiin.
Mutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel Kurjelle, joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa sotatoveriaan Arvid Stålarmia, — vasta tämän saavuttua oli lähdettävä retkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi, että kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet ystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä vilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei siis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin vapautuksella:
— Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan! Terve sinä hyvän viestin tuoja!
— Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina Tukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. — Kaunista nähdä, — mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme päässeet miekkaamme paljastamaan!
— Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet, joskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo soturi, näin on parempi!
Sigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa ja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa. Tämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon kannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi. Siitä se riemun sanoma.
Mutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki Tukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui taas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan Tukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt sanansa, rikkonut sopimuksensa — niinkuin monasti ennen. Hän ei täytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut laivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa alttiiksi herttuan kostolle.