Suomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän oli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen uskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn purjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan nimessä herttuata vastaan.
— Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. — Ja sen päättyminen peittyy ainaiseen hämärään!
— Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. — Tähän noloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!
— Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu ei auta…
Katkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun myrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut tyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki voinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen ruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti siihenkin hyvin masentavasti, — olihan tuosta kuninkaan luonteen huikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt saatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja rohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi, usko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa rintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan. Usein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa ajamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen Anolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota vastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan "suomalaisten sammakkojen" kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin Tukholman-retken…
— Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka emme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen, kun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät asettumaan talviteloilleen.
— Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan rohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. — Väkemme ei enää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!
— Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on soturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi rauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä tuleva oli.
* * * * *
Puolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita kannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella Suomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret sotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä valoisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel Kurjen luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen sotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut kuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä varoillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan viestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti vihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo "huomispäivän kuningas" jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin lopulta suomalaiset yksin taistelemaan.