Niin kävikin.
Jäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka ei rikkonut lupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm koettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, — ei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan enää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin tunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä viimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut herttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen kintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä siellä suomalaisten vastarinta kestänyt.
Aikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa johti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä väisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se peräytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin vihollisten jalkoihin.
Sitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi, häpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja siksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä perästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa näitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.
— Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle Hartikalle, — kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan maantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se olisi ollut paljo helpompaa…
— Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella itseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina säilytti toivosta kipinän. — Voihan tappiota seurata voitto, jos vain johtaja on hengissä.
— Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä. Mutta sittenkin… toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin kykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, — samat Suomen miehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä, peräytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, — se olisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt olla vainaja!
Halki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa tilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin Viipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha varustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin sotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan luottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin edustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain vastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit piirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, — se Sigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.
Siellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle kuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan vankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla tavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu tuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.
Ratkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain raatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua odotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi sydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli hän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka eteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin kuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli kuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan uskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin tulee.