— Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni ilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:
— Niin. Soturin ammattihan on taistella ja kuolla…
Turun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten herttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen uskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen Kurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta Ruotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.
Toisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin vuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana juhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi tyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä. Kolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen miehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi, mutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä. Neljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin katsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät putosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä takaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin aikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti aikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan ja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen heilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä kylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi, että kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin kaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on taistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän kidutuksen.
Kerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan säädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat mestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä polvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle, niin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen keskeytettäväksi, — sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin vaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat taskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan tuloistaan, — hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, — ja läksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin he sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm vakavalle kohtalotoverilleen:
— Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen, kun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?
— Ihmettelevät kai meidän suomalaisten sitkeää henkeä, vastasi Kurki.
— Elleivät epäile, että me olemme petoksella itsellemme armon hankkineet.
— Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä puristaen. — He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä, että he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, — viimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet isäntiä. — Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita viittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän jatkuvat!
— Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä toivoakin. Näkemiin!