— Näkemiin, — ehkä samalla lavalla…
Vieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta lopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin todennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta ponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa pelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina olivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun Kaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan miehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston kanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat heidän hyväkseen ja anoivat heidän vapauttamistaan. Vielä pysyi kuningas kyllä ankarana, mutta lopultakin hän heltyi.
Kolmatta vuotta vankilassa viruttuaan ja mestauskirveen iskua yhtä kauan odotettuaan pääsi sitten Aksel Kurki sieltä vihdoin lähtemään vapaana miehenä. Ja taas kerran hiveli raikas merituuli Ahvenan selällä karaistun soturin nyt kalpeita kasvoja, kun hän jälleen keinuvan laivan kannelta suuntasi hyrskyvien laineitten ylitse ikävöivät katseensa kotimaan lähenevää rannikkoa kohden.
* * * * *
Tähän voisikin jo päättyä Aksel Kurjen tarina. Hänen toimeliasta ja vaiherikasta elämäänsä jatkui kyllä vielä lähes 30 vuotta ja soturinakin oli hän vielä mukana monilla tuimilla retkillä Liivinmaalla ja Venäjällä. Ratsastelipa hän vielä lähes 60-vuotiaana ukkona opettajansa Pontuksen pojan, Laiskan Jaakon, vaivaloisilla matkoilla kauas Novgrorodiin ja Moskovan tienoille asti, usein voittoisana lipullistaan johtaen, usein häviöllekin joutuen. Mutta nämä retket kävivät jo toisten, nuorempain sankarien nimessä. Kaarlo kuningas pysyi näet edelleen verrattain kylmänä ja karsaana tätä entistä vastustajaansa kohtaan, kutsuttipa hänet vieläkin pari kertaa Ruotsista, vastaamaan häntä vastaan tehdyistä kapinahankkeista, jotka kuitenkin osoittatuivat perättömiksi. Ja sen verran epäluuloa asui aina Kaarlo herttuan jaloluontoisessa pojassakin niitä Suomen miehiä vastaan, jotka Sigismundin horjuvaa valtaistuinta olivat tukeneet, ettei heille enää Kustaa Aadolfin sodissakaan ylipäällikkyyttä uskottu. Sotajohdossa kelpasivat kyllä edelleen monia kokeneen Aksel Kurjen neuvot, ja kun hän rohkeine suomalaisine ratsumiehineen karautti taistelutantereelle, niin he olivat vielä kuin nuoria urhoja kaikki. Mutta vähitellen rupesivat sentään monissa liemissä keitetyn sotavanhuksen voimatkin pettämään, ja Novgrodista, jossa Jaakko Delagardie kävi kovin pitkään viipymään, sai hän vihdoin "ruumiinsa raskauden ja sairauden takia" luvan palata kotimaahansa.
Vihdoinkin rauhassa ja levossa Anolan ja Tottijärven kotoisilla mailla! Sieltä päin suoritti hän kyllä vielä monia pienempiä, Kustaa Aadolfin hänelle uskomia, luottamustoimia Suomessa ja oli kokeneena neuvonantajana mukana kaikissa Suomen miesten silloisissa neuvotteluissa. Mutta paljo käytetyt sotavarustuksensa ripusti hän nyt kunniapaikalle suurtupansa seinälle ja niitä hän sitten usein, istuessaan vanhana ja jalkavaivaisena räiskyvän takkavalkean ääressä, katseli menneisiin muistoihinsa vaipuneena. Hän katseli niitä kaipauksella, kun sotatorvet soivat ulkona maailman tappotantereilla, joihin hän ei enää kyennyt mukaan, mutta katseli niitä myös aina tyynellä ylpeydellä, sillä hän tiesi, että niihin liittyi tahraton soturikunnia.
Vihdoin, juuri kun uusien, suurten sotain torvet taas rupesivat yhä rajummin soimaan, vetäytyi Aksel Kurki pois elävien mailta (vuonna 1630). Hänen luunsa kätkettiin Ulvilan kirkon sillan alle, missä hänen kuvitettu hautakivensä vieläkin osottaa monivaiheisen soturin lepopaikan.
Santeri Ivalo.