Harmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo vuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä eiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja yrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana herttua iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä leikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan, siellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja helähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja kiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat torven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat metsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja Katarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.
Sellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja saaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan myömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen entisen jäykkyytensä.
Mutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä vanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli seurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin päällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi, hoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär oli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan kutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin tietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä ennustajanaan.
Kerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan huoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko hovipoikia Gunillan huoneeseen.
"Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille", pyytelivät he valkoisia kämmeniään ojentaen.
"Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita", hymisi Gunilla päätään nyökyttäen. "Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä kyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä edeltäpäin tietämättä."
Kuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi selvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta ennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka seisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään vilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja sirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun Gunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä isompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis ja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään kallistella.
"No sanokaa nyt toki jotakin", hoputti poika kärsimättömästi, "enhän minä vihellyksestä mitään ymmärrä."
"Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä kuoleman portaillakin", puhkesi viimein Gunilla.
"Ja sitä te ette raskineet heti sanoa."