"Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan nuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin synkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä kantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon."
* * * * *
Kuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä, kun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä oli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine autioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla kylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon nääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi virkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja päälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.
Sitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he herpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin maassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.
"Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse paholainen karkaisi niskaamme", sanoivat sotamiehet.
"Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin on pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle", lisäsivät toiset.
Ja muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli maassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin päällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan mahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen kurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.
"Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin tähän nykyiseen kurjuuteemmekaan", kuului ääniä joukosta.
"Eipä ei, mutta jokuhan tähän kuitenkin on syypää."
"Kuka joku?"