"Tietysti se vanha hamppuparta Tukholmassa."
Hamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki puutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin taipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että olivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta, vaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan kuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät ratsuhevoset.
Niin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä iloisinten luritusten koristamana "kukku-luu-luu!"
Uupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin naurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja käänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa ratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika, päivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa silmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin säteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen miehistöönkin.
"Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?" kuiskasi muuan palkkasoturi toverilleen.
"Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja kiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan", vastasi toveri.
"Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä haavaa olen niin hyvällä tuulella?" alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai viimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. "Siksi, miehet, että meillä on asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen vuotta sitten puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka he saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja — hyi olkoon! — kuolleita tovereitaan."
"Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä pehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa pistänyt", kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet hävisivät kaikkien kasvoilta.
"Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme tässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä vartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää, palvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä."
Tässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin syttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä nielauksia.