"Pois edestä tien tukkeet! Hiiteen ryssät! Maahan joka sorkka!"
"Te olette siis valmiit taisteluun?" kysyi Stålarm.
"Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa", vastasivat sotamiehet. "Ei muuta kuin eteenpäin vaan!"
Hetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki asettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle täydessä taistelujärjestyksessä.
"Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin suuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon pienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun", virkkoi Stålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.
"Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun", vastasi Ykskylän parooni.
Äskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän marssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:
"Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se sieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla."
"Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan", kehasi hänen kumppaninsa.
Taistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko oli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko hajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina tantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli joutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten kuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen ihmisen koko silmittömyydellä.