Tämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän oli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia soturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen vanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen jälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän Inkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan komentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja pilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.
"Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!" huutelivat ryssät Ivangorodin eli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia palkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät vartioina.
"Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!" huutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. "Jollei teillä ole sen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne täyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa ruskealla oluella."
"Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä mädäntyneitä sillejä?"
"Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa illalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi."
Vuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli vieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille. Milloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia olivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen aikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi pienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata venäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja hävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin aikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana kolmas ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.
"Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on syötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?" murahti pitkäviiksinen suomalainen toverilleen.
"Kysyä sitä", vastasi toinen, "kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä karkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee, niin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi päivää jälellä."
"Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei tästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä minäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden Paatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä heiniä."
Kun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän linnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Sotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä oli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat saapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla pian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet miehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty tyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka linnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia palkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan ja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden piti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.