Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää, ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen vihollisen.
Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.
— Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi Sallinen.
Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille suunnalle.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen. Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi kuin jäikin suomalaisten haltuun.
Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J. Stjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.
— Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.
Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle. Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään. Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän lähistölle.
Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään, tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen tuhoa ja kuolemaa.
Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia vihollisjoukkoja.