Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä. Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan — erään konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.
Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö. Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli määrä ahdistaa vihollista sivuilta.
Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys kasvoi hetki hetkeltä.
Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.
— Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa. — Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.
Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen. Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.
Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja varrotaan taas…
Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan joutuneen joukkonsa paluumatkalle.
Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.
Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään hoitamaan.