Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia. Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.
Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.
Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa viholliselta.
— Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. — Mutta kyllä minä siitä maksun perin!
Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.
Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään. Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti Roivas teki päätöksensä.
Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan. Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.
Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea, josta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet vierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään tuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.
Ilta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon miesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet vain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit. Sekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja naureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös ryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.
Etumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä seurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki syöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava rysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran lyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä miehiä.