Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta, erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, — tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka puolelta.
Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin, kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.
Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä suojaa.
Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.
— Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.
— Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.
Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti, heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:
— Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi, mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää, syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin että metsä raikuu.
— Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!
— Niin juuri, Heikki, — taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, — sitten taas lepään ja nautin.