Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön, jatkoi vielä:
— Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.
— Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti kerskailematta, — mutta soturina minä elän ja kuolen.
— Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. — Sotaan kuolet!
— Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. — Mutta sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu. Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?
— Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, — vielä sinulla on monet vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän silloin kadu sanojasi?
Nuori luutnantti hypähti pystyyn.
— Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen elänyt ja kokenut paljon.
Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta, tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa intoaan ja uskoaan.
Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi suksilleen virkkaen: