— Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten Viipurin valtatielle — eteenpäin vain!
Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion takaiseen näreikköön. —
Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa, jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä esimiestensä luottamusta.
Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä, eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.
Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.
Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.
Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään. Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen, jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.
Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä, lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta kaupantekijäisiksi!
Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät, tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka päivä herkutella.
Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja ylpeitä.