Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:
— Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia muuhun?
— En vaihda.
— Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!
* * * * *
Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan vainolaisen raastettavaksi.
Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti, milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea sietää.
Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin. Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.
Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.
Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!