Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan, marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon jääkärien joukko.
— Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon etunenässä astuvalle korpraalille.
Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä savonmurteella kertoa:
— Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä, että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään…
— Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!
— No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme voineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän virauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan meneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä jäsenillä.
— No, ja sitten?
Korpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa löylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet ja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon. Nämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua pamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja ampuivat yhteislaukauksen tungettelijoita kohti. Sitten vaatteet kainaloon ja yli pellon päinvastaiselle suunnalle. Ryssien kuulat olivat vinkuneet korvissa, mutta onnellisesti he olivat päässeet metsään ja seisoivat nyt tässä ehein nahoin ja kylpeneinä miehinä, paitsi niitä kahta vartijana seissyttä, joiden naamataulusta kyllä näki, etteivät he olleet päässeet löylystä osallisiksi.
Ympärillä seisovat nauroivat ja Fieandtinkin silmässä vilahti veitikka.
— Kyllä te olette aika jalleja! hän sanoi ainoastaan, mutta äänessä oli lauhkea sävy.