Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.
Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat, verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella, Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt, pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.
Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen ja huusivat:
— Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!
— Hän on jo tuolla metsän reunassa!
Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.
Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä. Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä "Savon joukko" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin taistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa. Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot, Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain — uusi yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti vanha into — he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin varustautuneena heitä vastassa joka taholla.
— Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.
Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän vastasi:
— Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti — eteenpäin, mars!