Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin tuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle, jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi. Mutta toinen seinä oli aina sen takana…
Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle. Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet tantereeseen.
— Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. — Nyt on tie auki, kohta se voi taas olla tukossa.
Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti tottelemaan:
— Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut, totelkaa, perääntykää!
Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä. Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:
— No, totteletteko, vai…!
Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti toteltu.
Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan — siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.