Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon poikiaan.
Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena, yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä, joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään palkintoja, — olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.
Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua "kapteeniaan" tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:
— Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian tiedän…
Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.
Santeri Ivalo
ASEVELJET
KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN
Kello oli vasta neljä aamulla, kun toisen prikaatin adjutantti, luutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka hän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen. Aurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat vielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä. Joka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita ja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset, joiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei näkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa kimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.
Kaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin eilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen marssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat yöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien upseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä kirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin kenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet lähitaloihin.