Luutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen sirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan pöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja päivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi suurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli tuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja rehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään hänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä yleensä armeijassa sanottiinkin.
Kun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä ja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi. Hän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli nähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä Porvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne vihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt perääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä kertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin selkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta vieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin haihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti tiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä, majuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt mitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia askelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä kerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.
Mitähän tämä kaikki merkitsi — jos nyt unet yleensä mitään merkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen kuukauteen saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä mitään — tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä äitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun jälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa sekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli sitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa majurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali v. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. "Piakkoin tavataan siis Etelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona", oli veli lopettanut kirjeensä.
Päämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut tieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua Lemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään Ramsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut kirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.
Hänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten, joka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan alkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja pörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen apeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy. Hän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko olemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle tuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään, pörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine kiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli pölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän neekerin kuin kiinalaisen näköinen.
Tästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin rykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta. Hänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti sellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että hänestä väkisinkin täytyi pitää.
Niin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan kiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin parhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.
Kun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana juhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn luo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:
— Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja kaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen, ilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin sallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä pidän sinusta äärettömästi.
He olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa vakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein todenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja… ja…