— Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.
— Ei, ei mitään sellaista, vaan — se kolmas on taskumattini, oli Qvanten väittänyt.
Mutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä kolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan sen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista korviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja päivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään rohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta rumuudestaan.
Niin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen jäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä lähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja kotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin Etelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella todenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat huutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä innostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan oli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen talonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista talonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä saataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor — se "kaksileukainen aasi", se "taikinapää" ja "mätisäkki" ja mitä kaikkia nimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin — kuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen. Niin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli taputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut heitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen niistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut sydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin Hämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin tuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja taistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia perässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi kaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan tuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä, että oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. — Qvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:
— Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa tapellaan.
— Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.
— Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, — sitä tuskin kukaan armeijassa epäilee.
He istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen johdosta hän virkkoi:
— Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu vihdoinkin kirje veljeltäni.
Qvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes vihdoin sai sanotuksi: