— Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.
Sitä ei tiennyt kukaan.
— Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.
— Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli äkkiä hillinnyt itsensä.
He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi, jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi. Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.
Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.
Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi satulasta ja juoksi hänen luokseen.
— Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.
Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä, levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi heikolla äänellä:
— Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten… kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.