Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta Qvantenia Ritamäelle.
Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.
Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat löyhinä pihaan.
Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti kokonaan tajuntansa.
Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut, kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko virtakin olevan liekkien vallassa.
Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.
— Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.
— Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?
— Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.
— Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini — niin, hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti siunaava hänen muistoaan.