Kaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.
— Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, — vaikka eihän se nyt mikään vanhan testamentin aikainen asia ole, kun Lintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.
— On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo — ellei vain itse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.
— Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja istahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka hän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista mukanaan.
Toverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia, jonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja sitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.
— On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. — Mutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin on vielä noin veressä?
— Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. — Olkapäässä minulla vain on läpi.
— Läpi?
— Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän puolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa siihen läven hotaistuksi.
— Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?